Reitti: Suomunruoktu - Tuiskukuru

Herätessä tuli käytyä kaikki keksityt ja keksimättömät manaukset lävitse. Jalat oli aivan hajalla, ylösnousu sattui armottomasti ja jokainen askel poltteli. Mitä enemmän niitä askelia otti, sitä paremmalta alkoi tuntumaan. Aamupalaksi rauhallissa syödyt puurot ja kiisselit naamaan sekä eväsleivät päivää varten valmiiksi. Suomujoesta saatiin raikasta vettä pulloihin. Kaupunkilaiselle on vähän vieras ajatus ottaa vettä mistään muualta kuin vesihanasta, mutta hyvää se oli. Mukavan raikasta.

Aamupalan jälkeen rinkat valmiiksi, tuvan siivous ja vieraskirjaan merkinnät seuraavasta kohteesta. Mieleen hiipi rinkanpakkauksen aikana pelottelut poltteesta lantiossa kun rinkan selkäänsä nostaa. Olihan se kieltämättä edellisenä päivänä hiertänyt suoliluiden kohdalta, mutta yllätys oli suuri kun tänään se ei tuntunut missään. Ehkä asiaan vaikutti vähän paremmin kiristetyt rinkan remmit. Who knows.

Jälleen reissun päälle ja eteenpäin. Matkalla Tuiskulle tuli bongattua pari kunnon mustikkamestaa ja kesän ekat lakat. Oli hyviä. Ja tuoreita! Matkalla myös kävimme huiputtamassa Pikkutunturin. Samalla tajusin kuinka suuri virhe oli laittaa jalkaan maiharit. Ajattelin ennen matkaa, jotta pärjään kyllä maihareilla, onhan ne tehty nimenomaan siihen itseensä. Mutta Pikkutunturin rakka vei viimeiset luulot kenkiäni kohtaan. Olihan ne mukavat jalassa, mutta vääntölujuutta oli yhtä paljon kuin banaanissa.

Pikkutunturista palasimme takaisin laaksoa kohden. Tänä päivänä jalkoja ei poltellut enää niin paljon ja teippauksetkin varmistin kunnolla ennen matkaan lähtöä. Pidimme myös tarpeeksi juomataukoja, jonka aikana sai hieman venyteltyä jalkoja.

Tässä vaiheessa vaellusta aloin myös ihmettelemään hyttysten ja mäkäräisten määrää. Niitä nimittäin ei ollut. Vielä. Muutamia yksittäisiä olentoja, mutta ei niitä kuuluisia parvia, joita ei pääse pakoon. Tai sitten niitä ei vain huomannut siinä kävellessä.

Jäsen J ehdotti, että pitäisimme evästauon, kun reittimme saavuttaa tunturin puurajan. Voisimme samalla keittää trangialla päiväkahvit ja pitää pienen levon. Mahtava idea! Voi per**le kun osaa pannukahvi olla hyvää! Tai sitten se oli se kuuluisa leirielämä joka kahvini terästi. Niin tai näin, maku oli kuin taivaasta. Tai vähintään Presidentillistä.

Kahvihetken jälkeen rinkan selkäännosto sattuikin enemmän kuin aamulla. Olo onneksi helpotti hetken kuluttua, se on vain se alku.

Matka Tuiskukurun kämpälle oli yhtä pitkä kuin ensimmäisen päivän patikka, mutta se tuntui lyhyemmältä. Ehkä riittävät tauot tekivät osansa. Jokatapauksessa, hämmästys oli suuri kun kämpän katto näkyi. Jo pelkästään kämpän näkeminen kadotti jaloista viimeisenkin poltteen, ja loppumatka mentiin melkein juosten. Ensimmäisenä piti mennä varaamaan telttapaikka. Eihän sitä koskaan tiedä millainen kansainvaellus Tuiskulle vielä tulee. Telttaa laittaessa alkoi myös aiemmin mainitsemani hyttysenperkeleet löytämään meidät. Ja kun yksi löysi, se soitti koko suvun paikalle. Ja kaverit kanssa. Loppuilta menikin sitten niitä pakoillessa. Ja teltasta tappaessa.