07.10.2014

Lappi teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Suunnitelmissa on palata Urho Kekkosen kansallispuistoon niin pian kuin suinkin. Toivottavasti jo ensi vuonna.

Ensi kerralla tulen paremmilla tiedoilla, jottei tarvitse hävetä eläintentunnistamista. Aion myös hankkia paremmat varusteet, nyt kun kerran tiedän mitä reissu vaatii. Varusteiden hankinta on jo alkanut, pikkuhiljaa jottei tarvitse kerralla hankkia. Seuraavana ostoslistalla on rinkka ja kengät.

Ei päivää, ettei Lappiin kaipaa takaisin, niin hieno tämä reissu oli. Tähän päiväkirjaan olen tallentanut kaiken, mitä matkasta muistan, ja mikä on mainitsemisen arvoista. Aion julkaista matkaltamme kuvia, kun vain saan aikaiseksi.

Kiitän matkani johtajaa ja kaikkia tahoja, jotka tämän minulle mahdollistivat.

Seuraavan reissun päiväkirja aloitetaan hyvissä ajoin. Aion kertoa valmisteluista, jos niistä tiedoista vaikka joku toinenkin voisi hyötyä.

Kiitos myös lukijoille. Toivottavasti joku saa teksteistä kipinän lähteä itsekin Lappiin.

 

- Pekkis

Tuplapäivitys. Samalla tämän reissun viimeinen. Olihan se aikakin jo laittaa...

6.8.2014: Reitti: Lankojärvi - Rautulampi

Herätys Lankojärvellä. Jälleen kerran puurot huiviin, kamat kasaan ja liikkeelle. Aamu oli onneksi hieman viileämpi kuin eilispäivänä. Eilinen vaelluspätkä tuntui kyllä vielä jaloissa, vaan ei auta; liikkeelle on lähdettävä. Ei kehtaa helikopteriakaan pyytää...

Siirtymätaival Rautulammille ei ollut pitkä mutta maisemissa riitti ihasteltavaa. 8 kilometrin patikkaa päätimme pidentää hieman välietapilla Aaslakkapään kautta ja keittää huipulla kahvit.

Matkalla huipulle pääsimme lähimmäs suurpetoa, kuin koko matkan aikana. Rinteelle oli ahma vääntänyt ahma tuotoksensa. Ahmaa ei kyllä enää näkynyt. Ehkä parempi näin.

Huipulle päästyämme pidimme kunnon tauon kahvista ja maisemista nautiskellen. Idempänä siinsi Sokostin huippu. Siinä istuskellessa vasta alkoi tajuamaan, kuinka kaukana sitä tulikaan käytyä. Jaloissa matka ei kuitenkaan tuntunut niin pitkältä. Ehkä se tunne iskee vain aamuisin ja liikkeelle lähtiessä. Maisemat oli joka tapauksessa mahtavat! Sääkin suosi meitä, kuten koko matkan aikana, ja saimme nauttia Suomen kesän ihanuudesta. Lämmintä riitti, muttei ollut kuitenkaan paahtavan kuuma kuten edellispäivänä.

Kahvin jälkeen lähdimme tiputtelemaan Aaslakkapäältä alas Rautulammelle. Matka oli lyhyt ja suurimmaksi osaksi alamäkeä. Mieli oli korkealla, ehkä siksi kun tiesi leiripaikan olevan tosi lähellä. Perillä Rautulammella heti alkajaisiksi leiripuuhat, telttapaikan etsimiset ja pystytykset ja jälleen uimaan! Ei sitä kaupungissa elellessä tajua, miten niinkin pieni asia kuin uinti voi tehdä ihmisen niin onnelliseksi. Löysin uidessa myös aarteen: vanhan, ajan patinoiman lusikkauistimen. Meinasin astua päälle, mutta onneksi huomasin ajoissa. Ruosteinen koukku jalkapohjassa ei välttämättä näin viime metreillä olisi kovin paljon mieltä kohottanut. Lusikan pelastin parempaan talteen, kyllä siitä vielä toimiva viehe saadaan...

Leirissä syönnin ja ruokalevon jälkeen tehtiin pientä lähimaaston tutkintaa. Sadan metrin päästä teltasta löytyi minun mittapuulla kohtalaisen iso hillaesiintymä. Aijai mitä jälkiruokaa! Jätettiin niitä tietty muillekin herkuttelijoille, mutta kyllä tuli vedettyä, kun kerran sai. Huomasimme myös tuvan seinällä varoituksen kesystä ketusta, joka saattaa varastaa yöllä rinkoista ruoat ja tavaroita. Toivottavasti ei meidän tavaroitamme...

Iltapuhteina tuli myös tehtyä taimenten ruokintaa hyttysillä. Huomasimme eräässä puron notkossa muutaman taimenen, joille aloimme ihan uteliaisuuttamme nakkelemaan hyttysiä. Ja kyllä mokomat söivät niitä! Oli hauskaa katsoa miten kalat kävivät hakemassa inisijät parempiin suihin. Samassa tajusin, miten perhokalastus toimii. Sitä en vieläkään ymmärrä, miten kala voi nähdä niinkin kauhaa noinkin pienen otuksen.

Uni maittoi jälleen aika nopeasti, ja jokusen hetken nukuttua. Jonkun ajan kuluttua heräsin omituiseen rääkäisyyn, jonka jostain syystä tulkitsin ketun huudoksi. Tästä totesin J:lle: "Voi V**tu, se on se kettu!". J korjasi asian oikealle tolalleen, oli kuulemma vain riekko. Minulla taisi kettuvaroitukset ja pieni valveuni tehdä tehtävänsä. Tai sitten kaupunkilaispoika ei erota petoeläintä ja metsäkanalintua toisistaan. Vähän hävetti, mutta taas toisaalta, oppia ikä kaikki. Ja eikun pää takaisin tyynyyn. Ja ei mennyt taas montaa hetkeä kun heräsin omituiseen rouskutukseen. Hetken perästä kuunneltiin J:n kanssa, ja totesimme poron rouskuttavan vain alle metrin päässä koivun lehtiä. Jo oli kokemus. Ei viitsitty häiritä mokomaa, kun ei tuokaan meitä häirinnyt. Ja takaisin nukkumaan...

7.8.2014 Reitti: Rautulampi - Kiilopää

Matkan loppu häämötti. Toisaalta olen onnellinen saavutuksesta, toisaalta taas haikein mielin. Matka on ollut mahtava, enkä osannut edes unelmoida siitä mitä kaikkea olen täällä kokenut. Edessä vielä yli kymmenen kilometrin matka Kiilopäälle, mutta ei tuntunut enää missään. Perillä odotti sauna ja ravintolan ruoat!

Matkalla ihastelimme jylhiä tunturimaisemia ja Kuutamokurua, jonka kautta kuljimme. En ymmärrä, miten luonto on osannut jotain näin kaunista luoda. Ei tämäkään kivimuodostelma päivässä ole ilmestynyt, mutta kaunis se on silti.

Matkalla myös vastaan tuli pieni porotokka. Kiersivät meidät kaukaa, ehkä vähän turhankin. Olisi ollut hauska ottaa muutamia lähikuvia sarvipäistä.

Kiilopäälle kuljimme suorinta reittiä tuntureiden ylitse, saimme matkan loppuun vielä vähän nousua ja Kiilopään huiputuksen. Matka tuntui lyhyemmältä kuin mitä se todellisuudessa oli. Kiilopään huipulle saavuttaessa siellä näkyi tuttu hahmo. J:n isä oli tullut koiransa kanssa meitä yllätyksenä vastaan. Sattui olemaan Lapin mittasuhteissa "lähellä", joten ajatteli yllättää. Oli kyllä mukava yllätys.

Reitti: Luirojärvi - Lankojärvi.

Pisin päivä tiedossa. Ja viikon kuumin. Edellisenä iltana saimme tietää ilmatieteenlaitoksen arvaukset 30 asteen helteestä. Tämä taas aiheutti retkikunnassamme päätöksen välttää parhaamme mukaan mokoma, ja lähtisimme mahdollisimman aikaisin liikenteeseen.

Olimme laittaneet kaikki mahdolliset jo edellisenä iltana valmiiksi, joten aamuksi jäisi vain tuvan siivous, aamupala ja rinkan pakkaus yötarvikkeilla. Pakkauksen lomassa edellisen illan juttukaveri tuli vielä morjenstamaan. Mukava tapaus. Rinkat nostimme selkään hieman viiden jälkeen. Hyttysiä ei ilmassa vielä ihan hirveästi ollut, onnelliset vielä vetelivät sikeitä.

Maisema oli kieltämättä kaunis, pientä usvaa siellä täällä. Sokostin huipun yllä oli pieni pilvi, joka leikitteli auringon valon kanssa. Siitä liitettäköön kuva tähän myöhemmin. Kilometrin jälkeen meidät yhytti ensimmäiset inisevät. Eivätkä todellakaan olisi päivän viimeiset. Tämän huomasin päivällä, kun vasemman käden peitti musta "hyttyshiha". Oikea käsi sentään säästyi pahimmilta puremilta.

Reitti kulki Tammukkalampien kautta, joissa jopa näimme muutamia tammukoita. Ylitimme myös alkumatkasta erään suoalueen, jossa ilmaisin suuren kiitokseni tukeville kengille jalassa. Ei jalat kastuneet, eikä kenkä jäänyt suohon. Olisi ollut pirun ikävää kävellä ilman sitä maiharia. Alkumatkan vauhti oli päätähuimaava, kovempaa olisimme päässeet juoksemalla. Kai se mahdollinen helle laittoi jalkoihin vipinää, sillä kahdeksan kilometrin matka kuljettiin puoleentoista tuntiin. Vauhti hiipui viimeistään Palovankalle tultaessa. Päähän alkoi hiipimään ilkeästi päänsäryn kaltainen, josta heti mainitsinkin J:lle. Ja heti tauko sekä nestetankkaus. Olo ei nesteestä huolimatta ottanut helpottaakseen, joten nestettä oli haettava lisää. Palovankan läpi virtaa joki, josta sain otettua pullon täyteen ja suoraan kurkkuun. Nestehukka ei ole leikinasia, joten tankkasin minkä pystyin. Yritin myös säätää rinkan olkaremmejä, josko päänsärky johtuisi huonosta rinkan asennosta, muttei olo ottanut rauhoittuakseen. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi enää se eilisen päivän sikari. Hetken hurma, jälkiolo kestikin sitten pidempään. Olo rauhoittui onneksi lääkinnän jälkeen melko pian. Ei ole ihmisen hyvä kärsiä kipuja jollei ole aivan pakko. Ja nyt ei tosiaan ollut pakko.

Pisin patikka kuumassa säässä aiheutti sen, että jalkoja poltti ja jaksaminen oli vähissä. Tuli pikkulapsimainen olo, kun kysyi vähän väliä koska ollaan perillä. Vaikkei siltä tuntunut, niin kyllä se kämppä pikkuhiljaa läheni. Kerran jopa sain sen jo näkökenttääni, kunnes sain tietää ettei sinne päässyt suorintatietä. Suorin tie kun oli pari metriä syvä Lankojärven lahti. Ja eikun kiertämään.

Kämpälle päästyä olo oli kuin voittajalla! Selvittiin! Ja sitten eikun voittajan lailla uimaan. Vesi oli just sopivan kylmää. Eikä olisi haitannut vaikka olisi ollut kylmempääkin. Johan siellä Jaulutuskurussa tuli käytyä... Ja pulahduksen jälkeen oli vuorossa pienet päikkärit. Niin pienet, että ne venyivät kolmetuntisiksi. Ei vain jaksanut nousta. Uni oli kyllä katkonaista, mutta levollista. Eikös se ole tärkeintä.

Jälleen kerran iltarutiineihin kuului maittava ruoka ja varuste- sekä henkilöhuolto. Enää ei alkumatkan tapaan ollut jalat vaivanneet, joten tyydyin mielenhuoltoon. Tähän sopivaa puuhaa on puukolla vuoleskelu. Kunhan ei sormeensa vuole. Ei olisi sekään uusi juttu.

Uni tuli jälleen hyvin nopeasti. Kai se luonnossa liikkuminen sen aiheuttaa, ettei tarvitse unta tavoitella kovin kauan. Vai olisiko sitten ollut happimyrkytys. Sentään päänsärky oli kaikonnut tiehensä.

Reitti: Luirojärvi - Sokosti - Luirojärvi

Päivän agendana oli huiputtaa Sokosti. Matkaa ei kartan mukaan pitäisi tulla kuin kymppi edestakaisin, joten odotukset päivälle ovat korkealla. Normaalirutiinit aamulla, puurot ja kiisselit huiviin ja maiharit jalkaan. Tällä kertaa selkään ei noussutkaan rinkka. Ainoastaan matkanjohtaja J otti pienen päivärinkan, jonka kanssa tunturissa pärjätään. Mukaan mahtui tietenkin eväsleivät ja vettä.

Alkumatka oli kosteikkoa, jota halkoi lähes lahot pitkospuut. Usko omaan kuivana pysymiseen oli koetuksella, mutta niin siitäkin selvittiin. Onneksi. Rinne alkoi nousta pikku hiljaa,kuin varkain, kunnes sitä yhtäkkiä tajusi olevansa metsän latvuston yläpuolella. Paarmat eivät tänä päivänä onneksi kiusanneet, tuulista kun oli. Evästauko pidettiin puurajan luona, kuten tavaksi oli jo muodostunut. Ihailin siinä maisemaa rauhassa. Kauempana siinsi aiempina päivinä kuljettu reitti, ja suoalueet jotka olimme alkumatkasta sivuuttaneet.

Matka kohti Sokostin huippua jyrkkeni jyrkkenemistään. Askeltaan sai koko ajan katsoa, ettei taita nilkkaansa. Maihinnousukengät ei tosiaan ole vaellukseen soveltuvat. Tulipahan opittua tämäkin kantapään kautta. Kirjaimellisesti.

Huippu tuntui koko ajan karkaavan sitä kauemmaksi, mitä lähemmäksi sitä nousi. Lopulta se silti tuli vastaan. Tunne oli sanoinkuvaamattoman hieno! Siinä oltiin, itäisen Lapin korkeimmalla kohdalla. Rauhallinen olotila.

Muutamat valokuvat otettiin matkalaisista, jonka jälkeen aloitimme laskeutumisen kohti Luiroa. Reitiksi valittiin vähemmän jyrkkä rinne Jaulutuskurun kautta. Sieltäkin sai mahtavia maisemakuvia, ja matka hidastui siinä kun itse jäin haaveilemaan maiseman kauneudesta. Mukavan raikasta oli tunturipuron vesi aivan sen alkulähteellä. Ensimmäisen puron ponnen tullessa kohdalle J ehdotti, että suorittaisin "vaeltajankasteen". Epäluuloinen kysymys heräsi: Ootko tosissas? Kyllä vaikutti olevan, joten eikun uimaan. Hidas taktiikka ei selkeästi ollut viisas ratkaisu, joten pulahdin melkein kuiviltaan ja otin muutamat uintiliikkeet. Voinpahan valehtelematta todeta uineeni tunturipurossa. Vedenlämpö oli noin puolitoista senttiä. Hehe.

Matka jatkui eteenpäin puronraikkaana, ja purossa tuli vastaan muutamia isompia ponneja joissa olisi voinut uida pidempäänkin. Puron varrella tuli vastaan myös kiirunapoikue. Veikeitä elikoita. Kamalaa munaravia ne painelivat karkuun.

Luirojärvelle takaisin päästyä, alkoi olla pikkuhiljaa taas aika ruoalle sekä saunomiselle. Joku ystävällinen oli jo laittanut tulet kiukaaseen sekä kantanut vedet, joten me tehdä oman osuutemme ja pilkkoa puita valmiiksi. Jokainen kun tekee omansa, homma toimii.

Illan mittaan Luirojärven Hilton täyttyi pikkuhiljaa vaeltajista, mutta oma tupamme pysyi lähes tyhjillään. Jo kolmatta yötä saisimme nukkua keskenämme. Eipähän tarvitsisi aamulla pelätä että herättää muut kolistelullaan, lähtö kun tapahtuisi jo aikaisin.

Ennen yöpuulle käymistä juttelimme vielä hetken muiden vaeltajien kanssa, vaihdoimme kokemuksia. Juttukavereilta ja minulta löytyi jopa yhteisiä tuttuja heidän kotipaikkakunnaltaan. Pieni maa tämä Suomi. Polteltiin myös J:n kanssa sikarit huiputuksen kunniaksi. Maistui muuten hyvältä, vaikken normaalisti tupakoikkaan. Tämä taas aiheutti sen, että silmäluomiin tarttui vähintään kilon painot. Ja silloin ei auta muu kuin nukkumaanmeno. Näin tapahtukoon.

Matkan puoliväli oli ylitetty.

Reitti: Tuiskukuru - Luirojärvi

Herätys Tuiskukurun teltta-alueella tapahtui minulla aamuyöstä. Heräsin aivan helvetisperkeleelliseen huutoon, aivan kuin pikkulapsi huutaisi täyttä huutoa jossain lähellä. Pelästyin aivan järjettömästi. Tässä välissä meinasin jo ottaa rinkkani ja juosta takaisin läpi metsien ja soiden autolle, mutta onneksi J rauhoitti tilanteen kertomalla huutajan olleen kettu. En siis ollutkaan joutunut keskelle kauhuleffan kuvauksia. Muutaman tunnin unet puolittain avoimilla silmillä toivat riittävästi levätyn olon. Herätessä ei ollut selkä yhtään jumissa, toisin kuin armeijan aikoina. Olisiko asiassa ollut tekemistä J:n etsimällä hyvällä telttapaikalla. Ei kiviä ja kantoja ja makuualustakin oli suora.

Aamupalaksi vaihteeksi puuroa ja kiisseliä. Eväsleivätkin taiteilin tottuneesti, kun en ottanut taiteilijan vapauksia. Teltan ja leirin purku sekä siivous ja rinkkojen pakkaus alkoi myös sujua tottuneesti. Tai, no, teltan taittelussa sai hetken miettiä kuinka, mutta kyllä sekin hoitui kun rauhassa teki.

Tuiskulta lähtiessä jalkoja ei enää poltellut. Ehkä ne olivat jo hyväksyneet kohtalonsa tämän viikon ajalle. Matkalla Luirojärvelle tuli huiputettua Ampupäät sekä ihmeteltyä riekkoja. Veikeitä lintuja muuten.

Luirojärvelle saapuessa piti hieraista silmiään. Voi Luoja mikä näky! Keskellä tuntureita oli aivan tyyni, täydellisen kirkasvetinen järvi. Luirojärvelle saapuessa oli myös ensimmäinen hieman leveämmän puron ylitys, jonka selätin kastumatta! Onnistuminen tämäkin. Puronpinnan ja kengän varren reunan välinen erotus ei ollut varmaan kahta senttiäkään, mutta se riitti.

Puron ylityksen jälkeen sain hieraista silmiäni jo toistamiseen. Piti alkaa varomaan etten puhko silmiäni niitä hieroessa. Jo oli mahtavasti laitettu kämppä ja muut rakennukset. Ei ole ihme, että paikan nimeksi on annettu Luirojärvi Hilton. Siellä oli saunakin. Saapumisen jälkeen jälleen kerran itsensä ja varusteiden huoltoa. Ja saunomaan. Oli mukava päästä heti lämpimään saunaan, kun aiemmin saapuneet olivat sen lämmittäneet. Tuli myös käytyä Luirojärvessä uimassa. Vesi oli viileää, mutta raikastavaa.

Ruokavedet piti hakea Luirojärvestä, ja tällä kertaa keitimme juomavedet varmuuden vuoksi. Juoksevaa vettä uskallan kyllä juoda, mutta seisova vesi aivan rannasta vähän arvelutti. Jälleen kerran ruoka teki allekirjoittaneeseen puuduttavan vaikutuksen, aivan kuin olisi himmentimestä käännetty virrat säästölle. Loppuilta menikin siinä ihmetellessä. Tällä kertaa yösijanana oli kämppä, joten hyttysiä ei tarvinnut listiä suunnattomia määriä. Vain ne muutamat onnettomat, jotka liian lähelle erehtyivät.